"Ei... Mä en pysty enää... Mä en pysty..." mutisin itsekseni. Otin kaiteesta tukevan otteen ja nostin itseni kaiteelle. Heilutin jalkoja ilmassa. Kuinka vapailta ne tuntuivatkaan. Ei ollut mitään huolta tulevasta tai menneestä. Ei minullakaan enää olisi. Pääsisin kohta pois tästä tappavasta maailmasta. Pääsisin sinne ainoaan taivaaseen, jota kaipasin. Pääsisin sen ainoan ihmisen luo, josta välitin. Sen ainoan, jonka takia olin tähänkin asti sinnitellyt, mutten enää kauaa.

"Täältä tullaan isoveli..." kuiskasin ja keinautin itseäni taaksepäin antaakseni vauhtia, mutta samassa kuulin jonkun kuiskaavan nimeni.

"Bill," kuulin selvästi. Tartuin paremmin kiinni kaiteesta. Käännyin katsomaan taakseni... Ja siinä minä näin hänet. Seisomassa lyhtypylvään vieressä. Hänellä oli samat vaatteet, kun olin hänet viimeisen kerran nähnyt. Hänellä oli tavanomaisesti rastat kiinni ja lippis päässä. Hänen kasvonsa olivat niin täydelliset. Hän muistutti enkeliä... Vähän liikaakin.

Kun katsoin häntä, näin hänessä jotain outoa, vierasta. Silmät eivät loistaneet, vaan muistuttivat harmaita pisteitä, kasvoilla ei ollut hymy, vaan surullinen, vakava ilme, kädet eivät olleet taskussa tai lipsiksen luona, vaan roikkuivat rennosti kiinni vartalossa. Hänen koko olemuksensakin oli outo. Hän ei näyttänyt niin täydeltä. Hiukan harmaalta ja haalistuvalta... Enkä nähnyt väärin. Hierottuani silmiäni näin, kuinka hänen lävitseen näki. Hän ei ollut enää ihminen.

"Tom!" huudahdin. Hyppäsin kaiteelta maahan ja lähdin juoksemaan hänen luokse, mutta en saavuttanut häntä. Vaikka kuinka yritin ja juoksin, hän pysyi yhtä kaukana.

Lopulta voimani alkoivat vähentyä ja kaaduin asvaltille. Kyyneleitä virtasi silmistäni maahan. Iskin nyrkillä maata. Hän ei tulisi luokseni... Hän oli minut jättänyt... Joutuisin selviämään yksin...

"EI!" kiljaisin. En pysty... En pysty... En pysty elämään täällä... En ilman häntä. Nousin ylös ja lähdin kävelemään takaisin sillan reunalle.

"Se oli vain harhaa... Vain harhakuvitelmaa," mutisin itselleni. Olin siis selvästikin tulossa hulluksi. Otin kaiteesta kiinni ja olin jo heilauttaa itseni sen yli, kun kuulin jonkun kuiskaavan nimeni.

"Bill! Älä tee sitä," hän sanoi pehmeällä, mutta silti tiukalla äänellä. Käännyin nopeasti nähdäkseni hänet. Hän katsoi minua surullisena.

"Bill... Älä tee tätä," hän sanoi. Ravistin päätäni.

"Ei! Mun täytyy!"

"Älä,"

"Mä en selvii ilman sua! Tom, mä en selvii!" sanoin itku kurkussa. Tom ravisti päätään. Hän otti askeleen lähemmäksi minua. Olisin halunnut juosta hänen luokse, mutta pelkäsin hänen katoavan. Pelkäsin, etten enää koskaan saisi hänestä kiinni...

"Bill... Älä," Tom sanoi taas. Ravistin päätäni.

"Anna yksikin hyvä syy, miksi mä jatkaisin mun elämää," sanoin. Tom katsoi minua tarkasti, mutta pian hänen huulille kohosi hymy. Hän astui taas pari askelta ja seisoi jo pian vieressäni. Katsoin häntä hiukan peloissani. Tom otti kädestäni kiinni ja laittoi käteeni jotain. Hän sulki käteni ja katsoi sitten minua. Katsoin häntä kysyvästi.

"Minun takia," hän kuiskasi ja katosi. Räpäytin silmiäni. Hän oli poissa...

Minulla meni hetki tajuta mitä oli tapahtunut ja missä olin. Katsoin kaiteen yli veteen. Enää tuo mustanpuhuva vesi ei näyttänyt niin houkuttelevalta. Käännyin ja lähdin kävelemään takaisin kotiin. Vasta parin korttelin päässä tajusin pitäväni kättäni vielä nyrkissä. Avasin nyrkkini ja katsoi lappu, jonka Tom oli minulle antanut. Pieni kyynel tippui silmästäni, kun katselin tuota kuvaa.

Kuvassa oli minä ja Tom viiden kuuden vanhana. Pidimme toisistamme kiinni ja hymyilimme kameralle. Hipaisin sormellani Tomin kasvoja. Aivan, kuin olisin voinut koskettaa niitä oikeasti. Käänsin valokuvan toisin päin. Toisella puolella oli kirjoitettu siistillä käsialalla

minä rakastan sinua Bill

aina

Tom

Anteeksi, että on taas kestänyt. On ollut hirveästi kaikkea muuta, että ihan unohtui tämä kokonaan... Ja pahoittelen taas kerran osan lyhyyttä, enkä usko, että seuraavaankaan saisin tämän enempää kirjoitettua. Ja nyt lupaan, että jatkan tarinaa viikonloppuna.

Heräsin epämiellyttävässä asennossa. Olin kippurassa ja vaatteeni puristivat samoin kuin kipu sydäntäni. Nousin ja suuntasin kylpyhuoneeseen.

Olin kuitenkin kääntyä takaisin päästessäni kylpyhuoneeseen. Kylpyhuoneessa tuoksui hänen partavesi. Olin aina ennen haukkunut tuota tuoksua ja nyrpistänyt nenääni, mutta nyt tuo ihastuttava tuoksu sai sydämeni sykkimään. Miten ihanalta tuo tuoksuikaan. Mutta samalla sydäntäni puristi suuri kaipuu. Tuo tuoksu toi niin paljon häntä mieleeni. Kaikki muistot hänestä. Meidän yhteiset muistot...

Ravistin päätäni. Paiskasin kylpyhuoneen oven kiinni ja suuntasin olohuoneeseen. Olohuoneessa näin hänen levyjä. Mr. and Mrs. Smith makasi television vieressä. Hän oli katsonut sen viimeksi... Viimeisen kerran... Muistin kuinka hän oli nauranut. Hänen äänensä.

"Saatana," mutisin. Teki kipeää ajatella häntä. Juoksin eteiseen. Vedin kengät jalkaani ja painelin käytävälle. Hissillä alas ja ulos ovista.

"Minne matka herra Kaulitz?" Jim kysyi. Mitä helvettiä sekin minusta välitti?

"Kävelylle," mutsin.

"Tähän aikaan?" Jim kysyi ihmeissään. Nyt vasta tajusin katsoa ulos. Ulkona oli pilkkopimeää ja kylmä. Minulla ei ollut hajuakaan kellosta tai ajantajusta, mutta sen verran ymmärsin, että nyt oli yö.

"Joo," sanoin ja painelin ulos.

Minulla ei ollut harmainta aavistusta missä olin tai minne olin menossa. Kävelin vain päättäväisenä eteenpäin välittämättä muista tai muusta. Kiristin tahtianikin parissa kohtaa, jotta olisin päässyt pakoon kaikkea sitä, mistä halusin eroon, muttei vauhti siihen auttanut.

Lopulta minun oli pakko pysähtyä haukkaamaan happea. Kylmä ilma pisteli keuhkoissa ja sai minut yskimään. Nyt vasta tajusin katsoa missä olin. Olin jollain pienellä kadulla lähellä jokea. Katu oli pimeä, yhtä sätkivää katulamppua mukaan ottamatta. Kulman takana näkyi kuitenkin pilkistävän valoa. Lähdin ihan vain muuten vaan katsomaan, mitä sieltä löytyi.

Kulman takana oli pieni kioski. Kioski näytti olevan auki ympäri päivän. Sen myös näki myyjästä, jolla oli valtavat, tummat silmäpussit. Myyjä ei edes esittänyt olevansa hereillä, vaan haukotteli suureleisesti. Kävelin muuten vain kioskille. Myyjä katsoi minua ensin hiukan ihmeissään (varmaan ajatteli, mitä minä tähän aikaan ulkona liikuin), mutta sitten välinpitämättömästi. Katsoin tuotteita tarkasti. Ei minua oikeastaan mikään kiinnostanut, kuten ei mikään muukaan tässä maailmassa, mutta lopulta silmäni osui tupakka-askiin.

"Joo otat sä jotain?" myyjä tiuskaisi. Kaivoin vitosen taskustani ja iskin pöytään.

"Tommonen tupakka-aski," sanoin. Myyjä katsoi minua tarkasti, mutta antoi lopulta askin. Kiitin ja lähdin jatkamaan päätöntä matkaani. Sytytin yhden tupakan. Ensimmäisellä puhalluksella mieleeni muistuivat hänen sanat.

"Bill... Sä lupasit lopettaa," muistin selkeästi hänen sanat ja surun, joka oli paistanut äänestä. Muistin, kuinka olin inttänyt vastaan ja selitellyt hänelle, mutta hän ei ollut uskonut. Nyt ei enää ollut häntä, eikä hänen sanoja, eli pystyin aivan hyvin polttamaan keuhkoni karrelle.

Jatkoin matkaani ja sauhuttelin samalla. Tupakka hiukan rauhoitti mieltäni, muttei pystynyt viemään tuskaa kokonaan pois. Nyt katsoin jo hiukan missä kävelin ja minne kävelin. Olin menossa jollekin sillalle. Tunsin, kuinka kylmä tuuli hiveli kasvojani ja sekoitti jo muutenkin paskaisia hiuksiani.

Kävelin kylmän rauhallisesti sillalle. Katselin tummaa vettä. Nojasin heikkoon kaiteeseen. Poltin tupakan loppuun ja heitin tupakan jokeen. Katsoin kuinka se hetken aikaa pinnalla kellui, mutta upposi lopulta. Sinne meni tupakka... Tippui tuohon kylmään, tummaan veteen. Tupakan tarina oli loppu... Niin kuin minunkin.

Ei tästäkään sen pidempi tullut... Eikä varmaan seuraavastakaan tule... No toivottavasti piditte :) ja jatkoa tulee varmaankin viikonloppuna...

Katsoin ylöspäin suurta, harmaata kerrostaloa. Tuo kerrostalo oli yksi Saksan kalleimmista asunnoista. Ja myös todella haluttu. Siellä asuivat monet Saksan kuuluisimmat julkkikset. Monissa asuinnoissa vaimo, tyttöystävä, lapsi tai muu sukulainen odottaa miestä palaamaan kotiin pitkältä työpäivältä. Häntä odotti avoin syli ja lämmin vastaanotto. Melkein kaikissa asunnoissa paloi valo, mutta tiesin yhden asunnon, missä ei palanut valoa. Siinä asunnossa ei odottanut kukaan ketään kotiin. Siitä asunnosta ei löytynyt iloa, valoa, lämpöä tai rakkautta. Ja minä jouduin menemään siihen taloon. Kukaan ei odottanut minua kotiin ja jouduin menemään kaiken lisäksi yksin.

Äiti ja Gordon olivat lähteneet ajamaan kotiin, koska äiti oli halunnut alkaa järjestellä hautajaisia mahdollisimman pian. Miksi ihmeessä? Eivät hautajaiset tuoneet häntä takaisin. Ei mikään voinut tuoda...

Huokaisin syvään. Otin askeleen lähemmäksi ulko-ovea. Jalkani tuntuivat todella raskailta. Jatkoin kuitenkin päättäväisenä matkaa ovelle. Pääsin lopulta rakennukselle. Painoin ovikellosta. Ovikellon epämiellyttävä ääni jäi kaikumaan ilmaan, mutta hiljeni lopulta pimeyteen. Meni pari minuuttia, ennen kuin sisällä tapahtui mitään. Pian valot syttyivät ja alkoi näkyä liikettä. Odotin vielä hetken, mutta lopulta ovi tultiin avaamaan.

"Iltaa herra Kaulitz," Jim sanoi. Hän piti minulle ovea, jotta pääsisin sisälle. Onneksi Jim ei kysynyt myöhäistä kotiin tuloaikaani, mutta ei se olisi edes kuulunut hänen toimenpiteeseensä tiedustella minua. Lähdin kävelemään hissille hitaasti.

"Pärjäättekö?" Jim kysyi huolestuneena. Miksi vitussa kaikkien piti olla tuollaisia äitejä? Yhdessäkin oli jo kestämistä. Kyllä minä itsestäni osasin huolehtia!

"Ei se sulle kuulu," murahdin. En viitsinyt esittää mitenkään kilttiä, vaikka minun olisi pitänyt olla kiitollinen tuosta huolenpidosta, mutta kuinka sitä olisi voinut, kun ei enää omistanut minkäänlaista iloa?

"Suurimmat osanottoni nuori herra Kaulitz," Jim sanoi vielä, ennen kuin palasi tiskin taakse. Mutisin jonkin sortin kiitokset ja jatkoin matkaani. Hissi tuli yllättävän nopeasti ja pääsin onneksi pian Jimin tarkan katseen alta. Hissi myös liikkui yllättävän nopeasti ylös. Liiankin nopeasti. En olisi halunnut kohdata sitä, minkä joutuisin kohta kohtaamaan. En uskonut olevani valmis vielä. Mutten varmaan koskaan tulisi olemaan, eli parasta vain kohdata se nyt. Samassa hissi pysähtyi ja ovet aukesivat.

Huokaisin syvään ja astui pimeälle käytävälle. Katsoin tarkasti hiljaista käytävää. Oliko se aina näyttänyt näin pimeältä ja pelottavalta? En viitsinyt laittaa valoja päälle. Eivät ne kuitenkaan olisi auttaneet. Eivät ne olisi voineet viedä pimeyttä kokonaan. Kävelin hitaasti hiljaista käytävää. Kaikki muut olivat nukkumassa rakkaidensa kanssa. Kaikilla muilla oli joku, jota halata. Kaikilla muilla oli joku, jolle pystyi kertomaan, että rakasti häntä. Mutta minulla ei ollut. Minulla ei ollut mitään.

Jalkani tuntuivat raskaammilta askel askeleelta. Jatkoin kuitenkin päättäväisenä matkaani. Enhän voinut tähän maahankaan jäädä makaamaan. Lopulta pääsin ovelle.

Seisoin ruskean oven edessä. Käteni oli kylmän oven kahvalla. Pidin siitä varmasti kiinni, mutta en pystynyt avaamaan. Nojauduin otsallani oveen. En tiennyt kuinka kauan siinä nojasin, mutta se aika tuntui ikuisuudelta. En olisi halunnut mennä sisälle. En olisi halunnut kohdata sitä, mikä minun olisi pitänyt. Mutta oli pakko!

Nostin pääni taas pystyyn. Laitoin avaimen reikään ja käänsin sitä. Kuului naps. Laskin hiljaa kahvan alas ja raotin ovea. Uskaltauduin astui kynnyksen yli pimeään huoneeseen. En nähnyt mitään. Ainoa valo tuli takaani olevasta käytävästä.

Laitoin valot päälle. Otin kengät jalasta ja heitin laukkuni sohvalle. Lysähdin itsekin siihen. Tuijotin aikani kuluksi seinää. Lopulta kyllästyin ja lähdin keittiöön. Kaivoin jääkaapista mehupullon ja join sen tyhjäksi. Sisälläni tuntui yhtä tyhjältä, kuin mehupullo, jota rypistelin. Heitin pullon roskiin.

Kävelin omaan huoneeseeni. Ohitin mahdollisimman nopeasti hänen huoneen. Laitoin valot päälle ja lysähdin sängylleni. Suljin silmäni ja yritin ajatella jotain järkevää. Yritin olla nukkumatta, mutta lopulta suru vei viimeisetkin voimani ja nukahdin sängylleni.

No ei tämäkään sen pidempi ollut, mutta sainpahan ainakin jatkettua :) ja seuraava osa tulloo sitten ens viikolla joskus keskiviikon-perjantain paikkeilla... Toivottavasti piditte tästä osasta ja toivottavasti jatko kelpaa :)

Kuulin epämiellyttävän äänen korvani läheltä. Kuulosti aikalailla lehmän mylväisyltä. Vai mylvivätkö lehmät? Avasin hitaasti silmäni. Haukottelin ja venyttelin hieman. Katsoin ympärilleni tai ainakin yritin. Vaikka silmäni olivat kiinni, en nähnyt edessäni mitään. Näin vain mustaa. Olin yksin pimeässä. Aivan yksin.

"Ei!" kiljaisin. Tämä ei voinut olla totta. En halunnut tätä! Tämän ei olisi pitänyt tapahtua!

Samassa pimeys alkoi hälvetä ympäriltäni ja aloin kuulla tuttuja ääniä. Auton moottorin, Simonen ja Gordonin riitelyä, sun muuta. Aika normaalia.

Huokaisin syvään. Etsin katseellani vierestä erästä tiettyä henkilöä. Halusin kertoa hänelle millaista unta olin nähnyt ja halusin kertoa hänelle miten voin. Mutta vaikka kuinka katsoin, en nähnyt vieressäni sitä henkilöä. En nähnyt häntä missään. Katsoin hätääntyneenä kaikkialle, minne autosta näki. Olimme maaseudulla ja ajoimme todella nopeaa vauhtia.

"Äiti? Missä Tom on?" kysyin. Äiti katsoi minua nopeasti. Hänen silmistään kohosi kyyneliä. Miksi äiti itki? Aivan niin kuin unessani.

"Bill, etkö muista?" äiti kysyi heikolla äänellä. Muista mitä? Samassa minulle valkeni.

Se uni, ei siis ollutkaan unta! Vaan täyttä totta! EI! Ei voinut... Ei voinut... Ravistin päätäni. Ei, ei, ei, ei...

Painoin pääni käsiini ja annoin kyyneleiden tulla. Tämä ei sittenkään ollut unta. EI! Muistin nyt kaiken. Olimme ajamassa kotiin. Mutta eihän Berliinissä pitäisi olla lehmiä. Eihän?

"Äiti..? Missä me olemme?" kysyin hiljaa.

"Magdeburgissa. Bill kulta. Älä huolehdi. Kohta ollaan kotona," äiti sanoi lempeästi. Katsoin äitiä ihmeissäni. Magdeburg? Enhän minä siellä asunut! Ei se ollut kotini enää!

"EI!" kiljaisin. Äiti katsoi minua ihmeissään.

"Bill... Rauhoitu. Olemme kohta perillä," hän sanoi. Ravistin päätäni.

"Ei! En mä minnekään Magdeburgiin haluu! En mä siellä asu! Mun asunto ja koti on Berliinissä!" huusin. Äiti katsoi minua ihmeissään.

"Bill kulta. Ymmärrän, jos olet hiukan sekaisin, mutta ethän sinä sinne voi mennä. Eihän siellä ole enää mitään," äiti sanoi. Ravistin päätäni. Gordon puri huultaan.

"Bill oles nyt aikuinen ja ajattele järkevästi," Gordon sanoi rauhallisesti. Hän puhutteli minua, kuin pikku kakaraa.

"Niin mä ajattelenkin! Mä olen täysikänen ja mulla on oikeus päättää mun elämästä! Ja mä haluan kotiin Berliiniin!" huusin vihaisena. Äiti katsoi minua surullisena. Hän tiesi, ettei voinut riidellä kanssani. Äiti huokaisi syvään ja katsoi Gordonia.

"Kulta... Käänny takaisin," äiti sanoi hiljaa. Gordon katsoi äitiä tarkasti, mutta teki pian täyden u-käännöksen. Pieni hymy kohosi kasvoilleni, mutta katosi yhtä nopeasti kuin oli tullut, kun muistin mikä minua kotona odotti... Ei mikään!

"Bill ota ihan rauhallisesti. Ollaan pian kotona. Yritä vaikka nukkua," äiti rauhoitteli. Miksi hän minua yritti rauhoitella? En ollut millään AD/HD mielellä. En ollut mitenkään yli-innokas. En varmaan enää tulisi koskaan olemaan. Ravistin päätäni.

En halunnut enää nukkua, koska pelkäsin näkeväni niitä kauheita painajaisia. Joutuisin elämään totuuden kahdesti. Tässä yhdessäkin oli jo kestämistä. En ollut varma selviäisinkö. Ei se minua hirveästi olisi haitannut, vaikken olisikaan selvinnyt. Eihän minulla ollut enää mitään tässä kurjassa, harmaassa maailmassa. Huokaisin syvään.

Painoin poskeni auton kylmään lasiin ja tuijotin aikani kuluksi maisemia. Ennen tämä maisema oli ollut minusta todella kaunis, mutta nyt kaikki oli kadonnut. Ilo, lämpö, värit, olivat poissa. Näin edessäni vain harmaata, surullisen yksitoikkoista maisemaa. Jopa lämpö oli kadonnut. Auton lasi oli jo hiukan huurteessa.

Matka taittui yllättävän hitaasti, vaikka Loitschesta olikin Berliiniin vain vähän yli tunnin ajomatka. Maisemat vilisivät ohitse, mutten viitsinyt enää kiinnittää niihin huomiota. Suljin silmäni ja yritin ajatella selkeästi. En edes tiennyt, mitä ajatella, mutta oli pakko ajatella jotain, etteivät ajatukseni harhailisi siihen asiaan. En todellakaan halunnut nyt ajatella häntä. Pelkkä hänen nimen muisteleminenkin teki kipeää.

Anteeksi, että kesti, mutta on ollut niin hirveästi menoa ja muuta puuhaa... säädin tämän hemmetin ulkoasunkin kanssa, mikä ei pitäisi olla hankalaa, mutta mun koneelle on -.-'' ja anteeksi, ettei tämä ole niin pitkä, mutta yritän saada seuraavasta pidemmän... Ja seuraava osa tulee varmaankin vasta viikonloppuna...

Hätkähdin. Nuo muistikuvat tunkeutuivat mieleeni aina, kun suljin silmäni. Ravistin päätäni. Halusin päästä niistä eroon. Avasin hitaasti silmäni. Makasin valkealla sängyllä. Päätäni särki ja tunsin kädessäni suunnatonta kipua. Kirkas valo paistoi silmiini ja sokaisi minua. Nousin hitaasti istumaan ja hieroin silmiäni hetken, jotta tottuisin valoon.

Katselin ympärilleni. Olin valkeassa huoneessa, jossa ei ollut muuta kuin sänky, missä istuin, ja sängyn vieressä suuri monitori tai sen tapainen iso laite, joka piipitti aika äänekkäästi.

Taisin tietää, missä olin. Ja taisin myös tietää miksi olin joutunut tänne. Olisin kyllä mieluummin ollut tietämättä. Kaikista kauheinta oli, että tiesin olevani oikeassa. Voi... Kunpa olisin ollut väärässä... Kunpa sitä ei olisi koskaan tapahtunut...

"Ja mitenkäs sitä täällä jaksetaan?" lempeä ääni kysyi. Hätkähdin ajatuksistani. Käännyin ovelle.

"On sitä paremminkin voitu," mutisin. Paljon paremmin. En varmaan koskaan ollut voinut näin huonosti. Hoitaja tuli luokseni.

"Pitäisikö sinun vielä nukkua?" hän kysyi. Ravistin päätäni. En halunnut enää nukkua.

"Mutta sinä tarvitset lepoa," hoitaja sanoi ja alkoi tarkastella lappuja, joita löytyi pöydältä.

"Billkös sinun nimi olikaan?" hän kysyi. Nyökkäsin. En saanut sanoja suustani.

"Bill... Kaulitz? Etkös sinä ole sen Tokio Hotelin laulaja?" hoitaja jatkoi. Nyökkäsin. Entisen Tokio Hotelin. Hieroin ajatuksissani kipsissä olevaa kättäni.

"Sattuuko sinua käteen?" hän kysyi. Nyökkäsin. Hoitaja otti jonkin ruiskeen taskustaan ja laittoi nesteen tippaletkuun, joka oli vieressäni.

"Noin... Kohta sinulla on jo parempi olo," hän sanoi. Nyökkäsin. Hoitaja olisi varmaan odottanut minulta muitakin sanoja, mutten pystynyt puhumaan. Enkä edes halunnut.

"Haluaisitko jotain syötävää?" hoitaja kysyi ystävällisesti. Ravistin päätäni. En pystynyt hukuttamaan suruani syömiseen. En uskonut, että olisin voinut mitenkään unohtaa sitä.

"Bill, kyllä sinun nyt jotain pitäisi tehdä. Et vain voi istua siinä ja tuijottaa lattiaa," Vilkaisin hoitajaa vihaisesti, mutta käänsin katseeni sitten seinään. Olipahan vaihtelua hänelle, kun hän sitä olikin niin paljon toivonut. Hoitaja mutisi närkästyneenä jotain, mutten kuunnellut.

Yhtäkkiä tunsin silmieni painautuvan itsestään kiinni. Yritin taistella vastaan, mutta lopulta unilääke vei voiton ja vaivuin levottomaan uneen sairaalan kovalle patjalle.

***

Heräsin korvia särkevään kiljuntaan. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että ääni tuli minusta. Suljin suuni nopeasti. Tunsin lämpimän pisaran valuvan poskeni pitkin. Pyyhkäisin sen pois. Tunnustelin kaulaani. Olin hiestä märkä. Huomasin myös hengittäväni todella raskaasti. Hyvä, kun edes pystyin hengittämään. Aivan kuin jokin suuri esine olisi painanut keuhkojani kasaan ja estänyt minua hengittämästä. Mutta en minä siitä hirveästi välittänyt. Aivan sama vaikken pystyisikään enää hengittämään. Aivan sama vaikka kuolisin. Eihän minulla ollut enää mitään täällä. Ei mitään...

Nousin hitaasti istumaan ja siitä seisomaan. Jalkani kantoivat, mikä oli ihme. Hoipertelin heikkona tuolille, joka sijaitsi huoneen toisella puolella. Tuolille oli nostettu minun musta laukku. Avasin laukun hitaasti. Käteni tärisivät, vaikkei minulla ollut kylmä.

Laukusta löysin lempihousuni. Mustat todella kireät farkut, jotka olivat hiukan liian pitkät minulle. Puin farkut päälleni. Laukusta löysin myös mustan kireän t-paidan, jossa oli valkoinen suuri pääkallo. Valkoiset sukat ja Adidaksen mustat lenkkarit.

Pengottuani vielä hetken laukkuani, löysin meikkipussini, missä oli kaikki tarvitsemani meikit. Joku (varmaan äiti) oli myös pakannut lakkapullon ja harjan. Kiitin mielessäni häntä, mutta eivät nämä voineet pelastaa päivääni. Etsin huoneesta peilin ja aloin laittaa itseäni kuntoon.

Katsoin itseäni peilistä. Kasvoni olivat jotenkin kalpeat ja laihat. Silmäni eivät loistaneet ja näyttivät pikemminkin mustilta, kuin ruskeilta. Silmäni olivat myös punaiset ja melkein jo verestivät. Olin tietysti itkenyt yöllä. Silmieni alla oli sysimustat silmäpussit. Huuleni olivat rohtuneet ja repeilivät jo. Hiukseni olivat täydellisesti sekaisin ja näyttivät harakanpesältä.

Peilistä heijastui aivan vieraat kasvot. En tunnistanut itseäni. Olinko minä todella tuo surullinen poika? Huokaisin. Kyllä... Laitoin itseni nopeasti. Yritin peittää silmäpussini parhaani mukaan. Laitoin kaiken kuntoon. Hiuksiani en jaksanut hirveästi laittaa. Laitoin vain mustan pipon päähäni ja aurinkolasit. Vaikka aurinkolasit peittivät suurimman osan kasvoistani, se ei kuitenkaan peittänyt minua kokonaan. Minusta näki selvästi kuinka huonosti minulla meni. Huokaisin.

Vedin mustan hupparin päälleni ja tungin meikit takaisin laukkuuni. Heitin laukkuni olalleni ja avasin oven.

Tulin pitkälle tyhjälle käytävälle. Seinät olivat saman väriset, kuin huoneeni. Yhdellä seinällä näkyi ulosmenokyltti. Seurasin kylttejä ja pian pääsinkin aulaan. Aulassa oli paljon penkkejä ja penkeillä istui hermostuneen näköisiä ihmisiä. Tunnistin yhden ihmisistä äidikseni, joka istui mustalla penkillä ja nojasi vieressä istuvaan mieheen. Isäpuoleeni Gordoniin.

Äiti näytti surulliselta. Hänen silmänsä olivat punaiset ja niistä tuli vieläkin kyyneleitä. Kävelin ripeästi äidin ja Gordonin luokse. He eivät olleet huomanneet minua. Äiti itki ja Gordon näytti vakavalta.

"Äiti," kuiskasin hiljaa. En ollut varma kuuliko äiti edes sitä. Kyllä hän kuuli. Hänen pää kääntyi salamana minuun. Äiti pomppasi nopeasti pystyyn ja kaappasi minut halaukseensa. Äiti jatkoi itkemistään ja nyyhkytti paitaani. En pannut sitä pahakseni. Hiiteen koko paita.

"Äiti," kuiskasin uudelleen. Äiti nosti katseensa olkapäästäni ja katsoi minua tarkkaan. Hänen silmistään paistoi suru.

"Bill..? Miten sä voit..?" hän kysyi arasti. Niiskaisin. Ihme kyllä en itkenyt. Olin varmaan itkenyt itseni kuiviin jo yön aikana.

"En mitenkään," mutisin. Äiti nyökkäsi.

"Äiti..? Voitaisko jo lähtee..?" kysyin. Äiti nyökkäsi. Hän ymmärsi minua. En kestänyt jäädä sairaalaan. Vihasin niitä yli kaiken. Kuten muutakin tässä maailmassa. Gordon nousi tuolilta.

"No mennään sitten," hän sanoi ja oli ottamassa laukkuni, mutta panin vastaan.

"Ei. Mä kannan sen ite," sanoin. Gordon katsoi minua tarkkaan, muttei viitsinyt väittää vastaan. Lähdimme kävelemään ulko-oville.

Olisin halunnut päästä mahdollisimman nopeasti kotiin, mutta selvästikin Jumala oli kääntänyt selkänsä täysin minulle. Ulkona odotti suuri lauma medianedustajia, haastattelijoita, kameramiehiä, papparazeja ja faneja. Olivatko kaikki saksan mediahörhöt tulleet tänne?

Fanit näyttivät surullisilta ja monet itkivätkin. Huomasin myös monien käsissä oli paperi ja kynä. Eli he olivat tulleet pyytämään minulta nimmareita ja kuvia, vaikka olin juuri kokenut maailman draakisimman kokemuksen. Eikö kukaan välittänyt tunteistani?

Huomattuaan minut, kaikki suuntasivat luoksemme. Emme päässeet pakoon, joten he saavuttivat meidät nopeasti. Kuulin epämääräisesti ympärilläni puhuvat ihmiset.

"Miten voitte?"

"Mielipiteenne asiasta, Bill Kaulitz?"

"Kuinka tästä eteenpäin?"

"Miten Tokio Hotelin käy?" en pystyn, enkä halunnut, vastata mihinkään noista kysymyksistä. Kuulin fanien valitukset, osanotot, nimeni huudot ja itkun. Mutten nähnyt mitään. En nähnyt ympärilläni olevaa hälinää. Näin vain itseni pimeässä. Yksin pimeässä.

Yhtäkkiä joku tarttui minua käsivarresta ja lähti raahaamaan jonnekin. En vastustellut, vaan annoin hänen viedä minut autolle. Toivoin, että pääsisin pois tästä pimeästä.

Yhtäkkiä kuulin oven kolahtavan kiinni ja lopulta palasin maanpinnalle. Näin äidin ja Gordonin etupenkillä, Gordon ajajan paikalla. Minä istuin yksin laukkuni kanssa takapenkillä. Gordon käynnisti moottorin.

"No niin kulta. Lähdetään kotiin," äiti sanoi lempeästi. Nyökkäsin. Suljin silmäni ja painoin pääni pehmeään penkkiin.