Tapahtui noin vuosi sitten...



Kävelimme aika nopeasti melkein tyhjää käytävää pitkin kaverini kanssa. Edessämme kuului kirkumista ja muuta melua. Kaverini veti kädestäni ja pyysi minua tulemaan nopeammin.
"Mä en ees tajuu mitä mä täällä teen. Eihän tääl oo yhtään artistia, joka mua kiinnostais," tuhahdin.
Ellei kaverini olisi pyytänyt minua mukaansa, olisin suosiolla jättänyt tulematta.
Jatkoimme matkaa vielä jonkun aikaa, kunnes löysimme oikean oven. Portaat ylös ja alas. Ja saavuimme suureen halliin. Halli oli aivan täysi. Kaikki istumapaikat oli käytössä jollain tavalla ja permantokin oli melkein täysi. Keskellä permantoa oli neljä lavaa, jotka oli yhdistetty yhdeksi isoksi lavaksi. Lavan ympäriltä viiden metrin säteellä oli ihmisiä (suurimmaksi osaksi tyttöjä) aivan vieretysten toisiinsa liimautuneina. Saivatko he edes henkeä siinä? Ravistin päätäni ihmeissäni. Miksi ihmeessä nuo tytöt tekivät itsestään naurunalaisia vain jonkun säälittävän bändin takia?
Jäimme kaverini kanssa jonkin matkan päähän lavasta. Onneksi ympärillämme oli tyhjää, koska kaikki halusivat niin innoissaan päästä lavan lähelle. Kiinnitin huomioni vasta nyt lavalle. Lavalla esiintyi jokin kotimainen bändi. En ollut varma mikä, mutta muut ympärilläni näyttivät pitävän siitä ja pomppivat innoissaan muusikin tahtiin (jos siihen nyt pystyi).
Kappaleen loputtua kyseinen bändi kiitti ja lähti lavalta. Nyt lavalla nousi pari ihmistä puhumaan tästä konsertista ja sen tarkoituksesta. Ja seuraava artisti lavalla.
Tätä jatkui parisen tuntia. En jaksanut seistä koko aikaa paikoillani, enkä aikonut hyppiä kuin hullu. Kävin pari kertaa vessassa ja ostamassa syötävää. Pari tuntia kului aika nopeasti. Yhtäkkiä kuulin juontajan kuuluttavan viimeistä esiintyjää.
"He ovat ensimmäistä kertaa Suomessa! He ovat saksalaisia ja laulavat saksaksi! He ovat varmasti tämän illan odotetuin bändi! Hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojat! Tässä on illan viimeinen esiintyjä... Tokio Hotel!" hän kailotti.
Vilkaisin suuntaan, mistä kaikki esiintyjät olivat tulleet. Samassa näin heidät ensimmäisen kerran. He nousivat lavalle hiukan hermostuneen näköisinä. Yksi oli rastapäinen hoppari, joka kantoi kitaraa ja kaksi muuta oli ihan tavallisia miehiä, joista toisella oli vaaleanruskeat lyhyet hiukset ja toisella taas olkapäille laskeutuvat suorat tummat hiukset, mutta se neljäs...
Jäin tuijottamaan häntä ihmeissäni. Hän oli niin erilainen muihin verrattuna. Hänellä oli mustat kireät housut ja valkoinen t-paita, joka myötäili hänen todella laihaa vartaloaan vasten. Sellaista olisi ehkä kannattanut käyttää, jos olisi omistanut lihakset ja kunnon sixbäkin, mutta hänellä ei sellaisia ollut, mutta silti hän vaikutti todella komealta ja söpöltä. Hänen hiuksensakin olivat niin ihmeelliset. Ne olivat pikimustat ja sojottivat hienosti kaikkiin ilmansuuntiin. Hän oli selvästi laittanut hiuksiaan kauan, mutta silti näytti, että hän oli vastikään leikkinyt pommilla. He kaikki näyttivät todella nuorilta. Korkeintaan kaksikymppisiä.
Tuijotin ihmeissäni, kun he kävelit yhden lavan poikki toiselle. Näin myös permannolla olevien tyttöjen liikkuvan. He seurasivat bändiä sille lavalle, missä he aikoivat soittaa. Minä seisoin onneksi sen verran kaukana, etten joutunut teinien massan alle. Käännyin lähteäkseni ulos, koska en halunnut jäädä katsomaan tätä esitystä, mutta samassa kaverini tarrasi käsivarrestani.
"Ei! Ei mennä viel. Mä haluun nähä tän," hän sanoi.
Huokaisin. Oli kai sitten pakko jäädä. Käännyin katsomaan näitä ihmeellisiä miehiä. Oli hiljaista, jos ei otettu mukaan yleisöä, joka kiljui hullunlailla.
Yhtäkkiä alkoivat nuo kolme miestä soittaa. Ja se neljäs, mustahiuksinen alkoi heilua mikin kanssa. Minua nauratti nähdä tuon laihan, todella pitkän pojan tanssivan itseään päätä lyhyemmän mikin kanssa. Jos sitä nyt tanssimiseksi edes pystyi sanomaa.
Lopulta hän alkoi laulaa.
"Wir sind durch die Stadt gerannt"
Saksaa? Mitä ihmettä? Yritin saada sanoista selvää, mutten osannut saksaa, joten yritys oli aika huono. Hämmästelin tuota puhdasta ääntä. Olin kuullut tämän kappaleen ennenkin, mutta uskomatonta, että hän lauloi näinkin hyvin livenä. Tytöt ympärillämme kiljuivat sekopään tavoin ja pomppivat yhtä hullusti. Katsoin lumoutuneena tuota mustahiuksista poikaa, joka lauloi.
Yhtäkkiä tunsin jonkun iskeytyvän minuun suurella voimalla. Kaaduin lattialle. Mulkaisi vihaisesti kaatajaani. Tämä tyttö, joka oli minut kaatanut, ei ollut huomannut mitään, vaan jatkoi pomppimistaan lähemmäksi lavaa.
Mutisin pari kirousta ja käänsin katseeni takaisin laulajaan. Hän taisi laulaa nyt kertosäettä. Laulaessaan hän katseli yleisöä.
Yhtäkkiä hän käänsi katseensa minuun. Silmäni olivat liimautuneet häneen, joten huomasin sen heti.
Se hetki oli ihmeellinen. Aivan kuin elokuvasta. Tuntui, kuin kaikki ympäriltäni olisi pysähtynyt. Se hetki kesti ikuisuuden. Hän ei laulanut. Hän katsoi minua suoraan syvälle silmiini. Nyt vasta tajusin kuinka ihanat hänen silmänsä olivatkaan. Täydellisen tummansuklaan ruskeat silmät, jotka katsoivat minua. Hän tajusi, että tuijotin takaisin. Hän väläytti pienen, söpön hymyn minua kohti. Aivan varmasti minua kohti. Olin pyörtyä tajutessani sen. Katsoimme toisiamme sen hetken. Vain me kaksi. Ei ketään muita.
Sitten lopulta, aivan liian aikaisin, hän jatkoi laulamistaan ja käänsi katseensa muuhun yleisöön. Minä kuitenkin jatkoin hänen tuijottamista. Harmikseni hän ei enää katsonut minua.
Pian he lopettivat soittamisen, mutta jäivät silti lavalle. Muutkin esiintyneet artistit saapuivat lavalle ja alkoivat jakaa jotain banaanipehmoleluja. Tuijotin edelleen sitä ihmeellistä, musta hiuksista laulajaa. Yhtäkkiä kaverini nykäisi minua hihasta.
"Lähdetään jo," hän sanoi ja lähti raahaamaan minua kohti ulko-ovia.
Katsoin vielä viimeisen kerran sitä laulajaa, ennen kuin lähdin ovesta.
Hän ei enää katsonut minua. Se kerta oli jäänyt ainoaksi. Mutta muistan sen hetken ikuisesti. Ne pari sekuntia olivat elämäni tärkeimpiä. Silloin löysin lempibändini. Silloin tajusin, kuinka tärkeää musiikki on. Silloin näin heidät ensimmäisen kerran.
Silloin minä rakastuin...


Kirjoitin tämän oneshotin tavallaan muistoksi päivästä, jolloin Tokio Hotel astui ensimmäisen kerran tälle Suomen maankamaralle... Tarina on kaverini näkökulmasta ja perustuu tositapahtumiin... Pyytäisin kommenttia tästä kiitos <3