Hätkähdin. Nuo muistikuvat tunkeutuivat mieleeni aina, kun suljin silmäni. Ravistin päätäni. Halusin päästä niistä eroon. Avasin hitaasti silmäni. Makasin valkealla sängyllä. Päätäni särki ja tunsin kädessäni suunnatonta kipua. Kirkas valo paistoi silmiini ja sokaisi minua. Nousin hitaasti istumaan ja hieroin silmiäni hetken, jotta tottuisin valoon.

Katselin ympärilleni. Olin valkeassa huoneessa, jossa ei ollut muuta kuin sänky, missä istuin, ja sängyn vieressä suuri monitori tai sen tapainen iso laite, joka piipitti aika äänekkäästi.

Taisin tietää, missä olin. Ja taisin myös tietää miksi olin joutunut tänne. Olisin kyllä mieluummin ollut tietämättä. Kaikista kauheinta oli, että tiesin olevani oikeassa. Voi... Kunpa olisin ollut väärässä... Kunpa sitä ei olisi koskaan tapahtunut...

"Ja mitenkäs sitä täällä jaksetaan?" lempeä ääni kysyi. Hätkähdin ajatuksistani. Käännyin ovelle.

"On sitä paremminkin voitu," mutisin. Paljon paremmin. En varmaan koskaan ollut voinut näin huonosti. Hoitaja tuli luokseni.

"Pitäisikö sinun vielä nukkua?" hän kysyi. Ravistin päätäni. En halunnut enää nukkua.

"Mutta sinä tarvitset lepoa," hoitaja sanoi ja alkoi tarkastella lappuja, joita löytyi pöydältä.

"Billkös sinun nimi olikaan?" hän kysyi. Nyökkäsin. En saanut sanoja suustani.

"Bill... Kaulitz? Etkös sinä ole sen Tokio Hotelin laulaja?" hoitaja jatkoi. Nyökkäsin. Entisen Tokio Hotelin. Hieroin ajatuksissani kipsissä olevaa kättäni.

"Sattuuko sinua käteen?" hän kysyi. Nyökkäsin. Hoitaja otti jonkin ruiskeen taskustaan ja laittoi nesteen tippaletkuun, joka oli vieressäni.

"Noin... Kohta sinulla on jo parempi olo," hän sanoi. Nyökkäsin. Hoitaja olisi varmaan odottanut minulta muitakin sanoja, mutten pystynyt puhumaan. Enkä edes halunnut.

"Haluaisitko jotain syötävää?" hoitaja kysyi ystävällisesti. Ravistin päätäni. En pystynyt hukuttamaan suruani syömiseen. En uskonut, että olisin voinut mitenkään unohtaa sitä.

"Bill, kyllä sinun nyt jotain pitäisi tehdä. Et vain voi istua siinä ja tuijottaa lattiaa," Vilkaisin hoitajaa vihaisesti, mutta käänsin katseeni sitten seinään. Olipahan vaihtelua hänelle, kun hän sitä olikin niin paljon toivonut. Hoitaja mutisi närkästyneenä jotain, mutten kuunnellut.

Yhtäkkiä tunsin silmieni painautuvan itsestään kiinni. Yritin taistella vastaan, mutta lopulta unilääke vei voiton ja vaivuin levottomaan uneen sairaalan kovalle patjalle.

***

Heräsin korvia särkevään kiljuntaan. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että ääni tuli minusta. Suljin suuni nopeasti. Tunsin lämpimän pisaran valuvan poskeni pitkin. Pyyhkäisin sen pois. Tunnustelin kaulaani. Olin hiestä märkä. Huomasin myös hengittäväni todella raskaasti. Hyvä, kun edes pystyin hengittämään. Aivan kuin jokin suuri esine olisi painanut keuhkojani kasaan ja estänyt minua hengittämästä. Mutta en minä siitä hirveästi välittänyt. Aivan sama vaikken pystyisikään enää hengittämään. Aivan sama vaikka kuolisin. Eihän minulla ollut enää mitään täällä. Ei mitään...

Nousin hitaasti istumaan ja siitä seisomaan. Jalkani kantoivat, mikä oli ihme. Hoipertelin heikkona tuolille, joka sijaitsi huoneen toisella puolella. Tuolille oli nostettu minun musta laukku. Avasin laukun hitaasti. Käteni tärisivät, vaikkei minulla ollut kylmä.

Laukusta löysin lempihousuni. Mustat todella kireät farkut, jotka olivat hiukan liian pitkät minulle. Puin farkut päälleni. Laukusta löysin myös mustan kireän t-paidan, jossa oli valkoinen suuri pääkallo. Valkoiset sukat ja Adidaksen mustat lenkkarit.

Pengottuani vielä hetken laukkuani, löysin meikkipussini, missä oli kaikki tarvitsemani meikit. Joku (varmaan äiti) oli myös pakannut lakkapullon ja harjan. Kiitin mielessäni häntä, mutta eivät nämä voineet pelastaa päivääni. Etsin huoneesta peilin ja aloin laittaa itseäni kuntoon.

Katsoin itseäni peilistä. Kasvoni olivat jotenkin kalpeat ja laihat. Silmäni eivät loistaneet ja näyttivät pikemminkin mustilta, kuin ruskeilta. Silmäni olivat myös punaiset ja melkein jo verestivät. Olin tietysti itkenyt yöllä. Silmieni alla oli sysimustat silmäpussit. Huuleni olivat rohtuneet ja repeilivät jo. Hiukseni olivat täydellisesti sekaisin ja näyttivät harakanpesältä.

Peilistä heijastui aivan vieraat kasvot. En tunnistanut itseäni. Olinko minä todella tuo surullinen poika? Huokaisin. Kyllä... Laitoin itseni nopeasti. Yritin peittää silmäpussini parhaani mukaan. Laitoin kaiken kuntoon. Hiuksiani en jaksanut hirveästi laittaa. Laitoin vain mustan pipon päähäni ja aurinkolasit. Vaikka aurinkolasit peittivät suurimman osan kasvoistani, se ei kuitenkaan peittänyt minua kokonaan. Minusta näki selvästi kuinka huonosti minulla meni. Huokaisin.

Vedin mustan hupparin päälleni ja tungin meikit takaisin laukkuuni. Heitin laukkuni olalleni ja avasin oven.

Tulin pitkälle tyhjälle käytävälle. Seinät olivat saman väriset, kuin huoneeni. Yhdellä seinällä näkyi ulosmenokyltti. Seurasin kylttejä ja pian pääsinkin aulaan. Aulassa oli paljon penkkejä ja penkeillä istui hermostuneen näköisiä ihmisiä. Tunnistin yhden ihmisistä äidikseni, joka istui mustalla penkillä ja nojasi vieressä istuvaan mieheen. Isäpuoleeni Gordoniin.

Äiti näytti surulliselta. Hänen silmänsä olivat punaiset ja niistä tuli vieläkin kyyneleitä. Kävelin ripeästi äidin ja Gordonin luokse. He eivät olleet huomanneet minua. Äiti itki ja Gordon näytti vakavalta.

"Äiti," kuiskasin hiljaa. En ollut varma kuuliko äiti edes sitä. Kyllä hän kuuli. Hänen pää kääntyi salamana minuun. Äiti pomppasi nopeasti pystyyn ja kaappasi minut halaukseensa. Äiti jatkoi itkemistään ja nyyhkytti paitaani. En pannut sitä pahakseni. Hiiteen koko paita.

"Äiti," kuiskasin uudelleen. Äiti nosti katseensa olkapäästäni ja katsoi minua tarkkaan. Hänen silmistään paistoi suru.

"Bill..? Miten sä voit..?" hän kysyi arasti. Niiskaisin. Ihme kyllä en itkenyt. Olin varmaan itkenyt itseni kuiviin jo yön aikana.

"En mitenkään," mutisin. Äiti nyökkäsi.

"Äiti..? Voitaisko jo lähtee..?" kysyin. Äiti nyökkäsi. Hän ymmärsi minua. En kestänyt jäädä sairaalaan. Vihasin niitä yli kaiken. Kuten muutakin tässä maailmassa. Gordon nousi tuolilta.

"No mennään sitten," hän sanoi ja oli ottamassa laukkuni, mutta panin vastaan.

"Ei. Mä kannan sen ite," sanoin. Gordon katsoi minua tarkkaan, muttei viitsinyt väittää vastaan. Lähdimme kävelemään ulko-oville.

Olisin halunnut päästä mahdollisimman nopeasti kotiin, mutta selvästikin Jumala oli kääntänyt selkänsä täysin minulle. Ulkona odotti suuri lauma medianedustajia, haastattelijoita, kameramiehiä, papparazeja ja faneja. Olivatko kaikki saksan mediahörhöt tulleet tänne?

Fanit näyttivät surullisilta ja monet itkivätkin. Huomasin myös monien käsissä oli paperi ja kynä. Eli he olivat tulleet pyytämään minulta nimmareita ja kuvia, vaikka olin juuri kokenut maailman draakisimman kokemuksen. Eikö kukaan välittänyt tunteistani?

Huomattuaan minut, kaikki suuntasivat luoksemme. Emme päässeet pakoon, joten he saavuttivat meidät nopeasti. Kuulin epämääräisesti ympärilläni puhuvat ihmiset.

"Miten voitte?"

"Mielipiteenne asiasta, Bill Kaulitz?"

"Kuinka tästä eteenpäin?"

"Miten Tokio Hotelin käy?" en pystyn, enkä halunnut, vastata mihinkään noista kysymyksistä. Kuulin fanien valitukset, osanotot, nimeni huudot ja itkun. Mutten nähnyt mitään. En nähnyt ympärilläni olevaa hälinää. Näin vain itseni pimeässä. Yksin pimeässä.

Yhtäkkiä joku tarttui minua käsivarresta ja lähti raahaamaan jonnekin. En vastustellut, vaan annoin hänen viedä minut autolle. Toivoin, että pääsisin pois tästä pimeästä.

Yhtäkkiä kuulin oven kolahtavan kiinni ja lopulta palasin maanpinnalle. Näin äidin ja Gordonin etupenkillä, Gordon ajajan paikalla. Minä istuin yksin laukkuni kanssa takapenkillä. Gordon käynnisti moottorin.

"No niin kulta. Lähdetään kotiin," äiti sanoi lempeästi. Nyökkäsin. Suljin silmäni ja painoin pääni pehmeään penkkiin.