Kuulin epämiellyttävän äänen korvani läheltä. Kuulosti aikalailla lehmän mylväisyltä. Vai mylvivätkö lehmät? Avasin hitaasti silmäni. Haukottelin ja venyttelin hieman. Katsoin ympärilleni tai ainakin yritin. Vaikka silmäni olivat kiinni, en nähnyt edessäni mitään. Näin vain mustaa. Olin yksin pimeässä. Aivan yksin.

"Ei!" kiljaisin. Tämä ei voinut olla totta. En halunnut tätä! Tämän ei olisi pitänyt tapahtua!

Samassa pimeys alkoi hälvetä ympäriltäni ja aloin kuulla tuttuja ääniä. Auton moottorin, Simonen ja Gordonin riitelyä, sun muuta. Aika normaalia.

Huokaisin syvään. Etsin katseellani vierestä erästä tiettyä henkilöä. Halusin kertoa hänelle millaista unta olin nähnyt ja halusin kertoa hänelle miten voin. Mutta vaikka kuinka katsoin, en nähnyt vieressäni sitä henkilöä. En nähnyt häntä missään. Katsoin hätääntyneenä kaikkialle, minne autosta näki. Olimme maaseudulla ja ajoimme todella nopeaa vauhtia.

"Äiti? Missä Tom on?" kysyin. Äiti katsoi minua nopeasti. Hänen silmistään kohosi kyyneliä. Miksi äiti itki? Aivan niin kuin unessani.

"Bill, etkö muista?" äiti kysyi heikolla äänellä. Muista mitä? Samassa minulle valkeni.

Se uni, ei siis ollutkaan unta! Vaan täyttä totta! EI! Ei voinut... Ei voinut... Ravistin päätäni. Ei, ei, ei, ei...

Painoin pääni käsiini ja annoin kyyneleiden tulla. Tämä ei sittenkään ollut unta. EI! Muistin nyt kaiken. Olimme ajamassa kotiin. Mutta eihän Berliinissä pitäisi olla lehmiä. Eihän?

"Äiti..? Missä me olemme?" kysyin hiljaa.

"Magdeburgissa. Bill kulta. Älä huolehdi. Kohta ollaan kotona," äiti sanoi lempeästi. Katsoin äitiä ihmeissäni. Magdeburg? Enhän minä siellä asunut! Ei se ollut kotini enää!

"EI!" kiljaisin. Äiti katsoi minua ihmeissään.

"Bill... Rauhoitu. Olemme kohta perillä," hän sanoi. Ravistin päätäni.

"Ei! En mä minnekään Magdeburgiin haluu! En mä siellä asu! Mun asunto ja koti on Berliinissä!" huusin. Äiti katsoi minua ihmeissään.

"Bill kulta. Ymmärrän, jos olet hiukan sekaisin, mutta ethän sinä sinne voi mennä. Eihän siellä ole enää mitään," äiti sanoi. Ravistin päätäni. Gordon puri huultaan.

"Bill oles nyt aikuinen ja ajattele järkevästi," Gordon sanoi rauhallisesti. Hän puhutteli minua, kuin pikku kakaraa.

"Niin mä ajattelenkin! Mä olen täysikänen ja mulla on oikeus päättää mun elämästä! Ja mä haluan kotiin Berliiniin!" huusin vihaisena. Äiti katsoi minua surullisena. Hän tiesi, ettei voinut riidellä kanssani. Äiti huokaisi syvään ja katsoi Gordonia.

"Kulta... Käänny takaisin," äiti sanoi hiljaa. Gordon katsoi äitiä tarkasti, mutta teki pian täyden u-käännöksen. Pieni hymy kohosi kasvoilleni, mutta katosi yhtä nopeasti kuin oli tullut, kun muistin mikä minua kotona odotti... Ei mikään!

"Bill ota ihan rauhallisesti. Ollaan pian kotona. Yritä vaikka nukkua," äiti rauhoitteli. Miksi hän minua yritti rauhoitella? En ollut millään AD/HD mielellä. En ollut mitenkään yli-innokas. En varmaan enää tulisi koskaan olemaan. Ravistin päätäni.

En halunnut enää nukkua, koska pelkäsin näkeväni niitä kauheita painajaisia. Joutuisin elämään totuuden kahdesti. Tässä yhdessäkin oli jo kestämistä. En ollut varma selviäisinkö. Ei se minua hirveästi olisi haitannut, vaikken olisikaan selvinnyt. Eihän minulla ollut enää mitään tässä kurjassa, harmaassa maailmassa. Huokaisin syvään.

Painoin poskeni auton kylmään lasiin ja tuijotin aikani kuluksi maisemia. Ennen tämä maisema oli ollut minusta todella kaunis, mutta nyt kaikki oli kadonnut. Ilo, lämpö, värit, olivat poissa. Näin edessäni vain harmaata, surullisen yksitoikkoista maisemaa. Jopa lämpö oli kadonnut. Auton lasi oli jo hiukan huurteessa.

Matka taittui yllättävän hitaasti, vaikka Loitschesta olikin Berliiniin vain vähän yli tunnin ajomatka. Maisemat vilisivät ohitse, mutten viitsinyt enää kiinnittää niihin huomiota. Suljin silmäni ja yritin ajatella selkeästi. En edes tiennyt, mitä ajatella, mutta oli pakko ajatella jotain, etteivät ajatukseni harhailisi siihen asiaan. En todellakaan halunnut nyt ajatella häntä. Pelkkä hänen nimen muisteleminenkin teki kipeää.

Anteeksi, että kesti, mutta on ollut niin hirveästi menoa ja muuta puuhaa... säädin tämän hemmetin ulkoasunkin kanssa, mikä ei pitäisi olla hankalaa, mutta mun koneelle on -.-'' ja anteeksi, ettei tämä ole niin pitkä, mutta yritän saada seuraavasta pidemmän... Ja seuraava osa tulee varmaankin vasta viikonloppuna...