"Ei... Mä en pysty enää... Mä en pysty..." mutisin itsekseni. Otin kaiteesta tukevan otteen ja nostin itseni kaiteelle. Heilutin jalkoja ilmassa. Kuinka vapailta ne tuntuivatkaan. Ei ollut mitään huolta tulevasta tai menneestä. Ei minullakaan enää olisi. Pääsisin kohta pois tästä tappavasta maailmasta. Pääsisin sinne ainoaan taivaaseen, jota kaipasin. Pääsisin sen ainoan ihmisen luo, josta välitin. Sen ainoan, jonka takia olin tähänkin asti sinnitellyt, mutten enää kauaa.

"Täältä tullaan isoveli..." kuiskasin ja keinautin itseäni taaksepäin antaakseni vauhtia, mutta samassa kuulin jonkun kuiskaavan nimeni.

"Bill," kuulin selvästi. Tartuin paremmin kiinni kaiteesta. Käännyin katsomaan taakseni... Ja siinä minä näin hänet. Seisomassa lyhtypylvään vieressä. Hänellä oli samat vaatteet, kun olin hänet viimeisen kerran nähnyt. Hänellä oli tavanomaisesti rastat kiinni ja lippis päässä. Hänen kasvonsa olivat niin täydelliset. Hän muistutti enkeliä... Vähän liikaakin.

Kun katsoin häntä, näin hänessä jotain outoa, vierasta. Silmät eivät loistaneet, vaan muistuttivat harmaita pisteitä, kasvoilla ei ollut hymy, vaan surullinen, vakava ilme, kädet eivät olleet taskussa tai lipsiksen luona, vaan roikkuivat rennosti kiinni vartalossa. Hänen koko olemuksensakin oli outo. Hän ei näyttänyt niin täydeltä. Hiukan harmaalta ja haalistuvalta... Enkä nähnyt väärin. Hierottuani silmiäni näin, kuinka hänen lävitseen näki. Hän ei ollut enää ihminen.

"Tom!" huudahdin. Hyppäsin kaiteelta maahan ja lähdin juoksemaan hänen luokse, mutta en saavuttanut häntä. Vaikka kuinka yritin ja juoksin, hän pysyi yhtä kaukana.

Lopulta voimani alkoivat vähentyä ja kaaduin asvaltille. Kyyneleitä virtasi silmistäni maahan. Iskin nyrkillä maata. Hän ei tulisi luokseni... Hän oli minut jättänyt... Joutuisin selviämään yksin...

"EI!" kiljaisin. En pysty... En pysty... En pysty elämään täällä... En ilman häntä. Nousin ylös ja lähdin kävelemään takaisin sillan reunalle.

"Se oli vain harhaa... Vain harhakuvitelmaa," mutisin itselleni. Olin siis selvästikin tulossa hulluksi. Otin kaiteesta kiinni ja olin jo heilauttaa itseni sen yli, kun kuulin jonkun kuiskaavan nimeni.

"Bill! Älä tee sitä," hän sanoi pehmeällä, mutta silti tiukalla äänellä. Käännyin nopeasti nähdäkseni hänet. Hän katsoi minua surullisena.

"Bill... Älä tee tätä," hän sanoi. Ravistin päätäni.

"Ei! Mun täytyy!"

"Älä,"

"Mä en selvii ilman sua! Tom, mä en selvii!" sanoin itku kurkussa. Tom ravisti päätään. Hän otti askeleen lähemmäksi minua. Olisin halunnut juosta hänen luokse, mutta pelkäsin hänen katoavan. Pelkäsin, etten enää koskaan saisi hänestä kiinni...

"Bill... Älä," Tom sanoi taas. Ravistin päätäni.

"Anna yksikin hyvä syy, miksi mä jatkaisin mun elämää," sanoin. Tom katsoi minua tarkasti, mutta pian hänen huulille kohosi hymy. Hän astui taas pari askelta ja seisoi jo pian vieressäni. Katsoin häntä hiukan peloissani. Tom otti kädestäni kiinni ja laittoi käteeni jotain. Hän sulki käteni ja katsoi sitten minua. Katsoin häntä kysyvästi.

"Minun takia," hän kuiskasi ja katosi. Räpäytin silmiäni. Hän oli poissa...

Minulla meni hetki tajuta mitä oli tapahtunut ja missä olin. Katsoin kaiteen yli veteen. Enää tuo mustanpuhuva vesi ei näyttänyt niin houkuttelevalta. Käännyin ja lähdin kävelemään takaisin kotiin. Vasta parin korttelin päässä tajusin pitäväni kättäni vielä nyrkissä. Avasin nyrkkini ja katsoi lappu, jonka Tom oli minulle antanut. Pieni kyynel tippui silmästäni, kun katselin tuota kuvaa.

Kuvassa oli minä ja Tom viiden kuuden vanhana. Pidimme toisistamme kiinni ja hymyilimme kameralle. Hipaisin sormellani Tomin kasvoja. Aivan, kuin olisin voinut koskettaa niitä oikeasti. Käänsin valokuvan toisin päin. Toisella puolella oli kirjoitettu siistillä käsialalla

minä rakastan sinua Bill

aina

Tom

Anteeksi, että on taas kestänyt. On ollut hirveästi kaikkea muuta, että ihan unohtui tämä kokonaan... Ja pahoittelen taas kerran osan lyhyyttä, enkä usko, että seuraavaankaan saisin tämän enempää kirjoitettua. Ja nyt lupaan, että jatkan tarinaa viikonloppuna.